Heei kaikki!
Sain yksi päivä innostuksen pelata Berryillä, joka luonnollisesti tarkoittaa, että nyt osa on teidän luettavissanne (; Tästä osasta myös ehdin ilmoittaa linkkilistallani oleville. No ei mulla sen kummempia, jos haluatte nähdä kuvia ja lukea mun kuulumisia niin lennähtäkääs tänne, mutta lukekaa enste osa ja kommentoikaa :D <3 

Kaikki olivat onnellisia uudesta tulokkaasta, ja kaikkien riemuksi lapsi oli pitkästä aikaa poika, joka sai nimekseen Timo :} <3

Netta oli synnytyksestä kuitenkin jonkun verran rasittunut, joten meni hetkeksi huilaamaan. Vilma-mummi hoiti mielellään pienokaista.

Vilman hoitaessa Timoa, Minttu ja Ville korottivat taitopisteitään.
"Kylläpä sinä olet rauhallinen vauva", Vilma kuiskasi ja keinutteli pientä olkapäällään.

Kaikesta huolimatta, Anteron oli lähdettävä töihin.

Isommat lapset saivat pärjäillä keskenään, Netan hoitaessa pienempiä ja isovanhempien käydessä töissä. Ville on saanut jo melkein taulunsa valmiiksi :)

Netan hoitaessa Timoa, Kielon piti odottaa kiltisti vuoroaan, vaikka vaippa kaipaisikin vaihtamista.
"Odota Kielo, äiti tulee kohta", Netta huikkasi pinnasängyssä kiljuvalle tytölle.


"Äiti tyvii, tyvii! Aippa ääkä!" Kielo itki ja ravisti pinnasängyn aisaa.

"Kyllä sun pitäis jo potalle osata pyytää, ei näin isot enää käytä vaippaa", Netta puheli Kielolle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Rituaalien jälkeen Kielo pääsi vihdoin piirtelemään piirtopöydällä.

Anteron työkaveri halusi tehdä tuttavuutta Paukun kanssa, joka oli ylimääräisestä huomiosta vain mielissään.

Netan ja Anteron avioliitto kukoisti eikä parilla pahemmin riitoja ollut.
"Mä rakastan sua nin paljon. Kiitos kun olet siinä", Netta sanoi ja rutisti miestään. Antero silitti vaimonsa selkää hellästi ja kuiskasi takaisin: "Niin minäkin sinua." <3

Parin päivän päästä Kielon syntymäpäivä koitti.
"Joko puhalletaan kynttilät?" Netta kysyi päivänsankarilta, joka vain pyöritti päätään. "Itin itää nähä tans", Kielo hymyili tyytyväisenä.

Lähes koko perheen voimin synttäreitä vietettiinkin. Vain Vilma ja Timo puuttuivat.

Ja tämännäköinen neiti sieltä kasvoi :] Tosi söpön näkönen minusta! <3

Hiuksia en vaihtanut, sillä ne sopivat tytölle niin hyvin. :)

Pari sisarus -poseerausta ;)

Lasten huone laitettiin uuteen uskoon, sillä eihän Kielo enää Timon kanssa voinut samassa huoneessa nukkua. Tytöt nukkuvat parisängyssä ja Ville tuossa yksityissängyssä :) (sänky vaihtuu sitten jossain välissä tätä osaa, sillä se edellinen rupesi bugittamaan xD)

Koululaiset ottivat ilon irti uudesta huoneestaan, ja päättivät testata uudet sängyt, tai pikemminkin niiden jouset :D

Vanhemmat eivät kuulleet meteliä, sillä jokaisella oli tärkeämpää tekemistä.

"Vähänkö mahtavaa! Mä pääsen huomenna teidän kanssa kouluun!" Kielo hihkui siskolleen, joka ei tästä ollut yhtä innoissaan.

"Mä saan varmaan paljon kavereita, sitte voidaan leikkiä niiden kanssa, kun mä kutsun niitä tänne", Kielo jatkoi intoa täynnä.
 Minttu ei sanonut mitään, hän arveli, että tuo voisi olla tottakin. Kielo oli niin sosiaallinen eikä niin arka ihmisten ilmoilla, kuten hän.

Ville salaa kuunteli siskojensa juttua, leikkiessään omia leikkejään. Hän oli aivan samaa mieltä Mintun kanssa.

Vilma tuli töistä, kuten aina ennenkin. Mutta tälläkertaa hänen mielensä valtasi murhe, eikä osannut iloita edes työkaveristaan, jonka oli raahannut mukanaan. Kaveri lähtikin sitten kotiin, ei hän jaksanut katsella masentunutta Vilmaa.


Vilma ei halunnut kertoa huolistaan muille. Hän halusi näyttää reippaalta ja touhukkaalta mummilta, niinkuin ennen hän oli ollutkin.

Ja olihan hänellä maailman ihanimmat lapsenlapset ja perhe. Mitä sitä turhia murehtimaan?

Entisellään Vilma ei kuitenkaan ollut.
"Mä en kestä tätä oloa! Miks mun pitää ajatella mun kuolemaa?!" Vilma raivosi ja keskeytti Netan ja Anteron sängyn siistimisen.

Sillä välin Netta tuli töistä pirteämpänä kuin koskaan: Hän oli saanut ylennyksen!

"Äiti kuule, nyt sä voit olla musta vihdoinkin ylpeä", Netta hehkutti äidilleen, syödessään tämän kanssa lounasta.
"Mmmh?" Vilma huokaisi ja yritti näyttää kiinnostuneelta.
"Niin sitä, että mä sain ylennyksen! Eikö ookki mahtavaa!" Netta hymyili, kunnes huomasi äitinsä poissaolevaisuuden.

"Ä-äiti? Mikä sulla on? Sä oot ihan outo", Netta huolestui ja katsoi tarkemmin Vilmaa, jonka silmät harottivat ties mihinkä suuntaan.
"Ei mulla mikään ole, kaikki on hyvin", Vilma sanoi, ja yritti saada aikaiseksi Nettaan katsekontaktin, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Netta nousi nopeasti tuoliltaan.
"Mihin sä nyt meet?" Vilma kysyi saadessaan vihdoinkin silmänsä hallintaan.

Netta ei vastannut äidilleen mitään ja marssi päättäväisenä kohti puhelinta. Vilma seurasi hölmistyneenä tyttärensä touhuja.
(Anteeksi noi merkit! ;s)

Netta näppäili paikallisen lääkärin numeron puhelimeen ja painoi luuria. Nettaa käskettiin kuitenkin vielä odottaa hetki, ja pistettiin vain musiikkia tulemaan.

Kun sitten vihdoin joku ihminen inahti puhelimeen, Netta varmisti hänen olevan linjalla: "Netta Berry? Onko se nyt mun vuoro?"
"Berita Länsipukkinen puhelimessa. Olkaa hyvä, ja kertokaa asianne", naisääni vastasi leppoisasti puhelimen toisessa päässä.
"Olen huolestunut äidistäni. Hän on tavallista hajamielisempi kuin ennen, ja jotenkin masentunut. Häneen on vaikea saada kontaktia. Äitini on 68 vuotias", Netta selosti ja tunsi käsiensä tärisevän.
"Koska olette huomanneet oireet?" Lääkäri kysyi.
"No tässä parin päivän sisällä. Osaatteko sanoa mikä äitiäni vaivaa?" Netta kysyi pelokkaana lääkäriltä. Mitä jos kukaan ei osaisi auttaa?

Hetken pohdittuaan, lääkäri huokaisi ja alkoi selittää: "Äitinne potee syvää masennusta, eikä luultavasti elä enää kauaa. Ihminen on ennen kuolemaansa poissaoleva, ja sitähän te sanoitte äitinne olevan?"
"Joo niin sanoin. O-osaatteko te auttaa? Onko mitään lääkkeitä? E-e-ei-eikai äiti kuole vi-vielä?" Netta änkytti ääni väristen.
"Valitettavasti meillä on nyt ennen äitiänne monia potilaita, emmekä voi ohittaa muita potilaita äitinne takia. Valitan. Kiitos ja näkemiin!" Lääkäri sanoi huolettomasti ja sulki luurin.
"E-ei! Te-te ette vo-voi sa-sanoa noin! Ky-kyse on sentään ä-äidistäni!" Netta yritti tavoittaa vielä lääkäriä, mutta linja oli suljettu.


"I-ilmeisesti voitte..." Netta huokaisi ja huultaan purren laski luurin telineeseensä.

Nettaa suretti katsella äitiään tuossa kunnossa. Kaikista inhottavinta oli se, että hän tiesi totuuden, mutta Vilma ei.

Vilma ei tiennyt päiviensä määrää, mutta Netta tiesi suurinpiirtein, ja se ahdisti. Netta kuitenkin päätti olla kertomatta, ja antaa äitinsä nauttia elämästään täysillä.
"Oi katos! Yksisarvinen poni!" Vilma hihkaisi ja hymyili tyhjyyteen.

"Jee! Mä näin sen, mä näin sen!" Vilma puhkui innoissaan ja hymyili leveää hammas -hymyään kameralle.

Netta ei äitinsä tavoin ollut iloinen. Viime yön hän oli vain itkenyt ja itku jatkui seuraavanakin päivänä. Tieto totuudesta ahdisti. Onneksi hänellä oli pieni Timo -vauva, joka antoi aiheen herätä seuraavaan päivään <3


Usein Netta löysi itsensä istumassa sohvalla, vailla mitään järkevää tekemistä.

Heti Anteron istahdettua sohvalle, Netta pisti television päälle ja yritti olla tekevän näköinen.

Antero sammutti television ja otti Netan kainaloonsa.
"Mikä sulla on? Sähän itket?" Antero kysyi huolestuneena.
"E-ei mikään", Netta sai sanottua itkunsa seasta.
"Ei mikään voi olla noin kurjaa, koittaisit hymyillä, näin", Antero sanoi ja näytti esimerkkiä, jonka ansiosta Netta hymyili hiukan :')

Antero nosti naisen syliinsä ja silitti tämän selkää rauhoittavasti.
"Kyllä sua joku vaivaa, sä oot niin hiljainen. Et tullu yölläkään mun kainaloon", Antero harmitteli.
"Ä-äiti ku-kuolee pienen ajan sisällä e-ei-eikä lääkärit osaa eikä ehdi a-auttaa", Netta itki.
"Voi rakas, ei se niin varmaa ole. Onhan sun äiti jo vanha. Sun pitää mennä rauhoittumaan", Antero lohdutti ja lähti kantamaan Nettaa makuuhuoneeseen. Nainen tarvitsisi nyt lepoa.

Vilma puolestaan oli mennyt tutkimaan ilmoitustaulua.
"Kukahan tuo mahtaa olla? Sehän juhlii mun perheen kanssa", Vilma ihmetteli omaa kuvaansa.

Antero palasi takaisin olohuoeeseen, kun oli saanut Netan nukahtamaan.
"Isi kato! Mä sain kympin ja kukkatarran!" Minttu riemuitsi ja Antero hurrasi ylpeänä.

Hoitaessaan Timoa, kylmät kädet koskivat Vilmaa olkapäästä ja tämä kääntyi ympäri.
"Kukas sinä olet?" Vilma kysyi ihmeissään.
"Älä sinä sitä mieti, vaan katso kuinka aikasi on loppunut.", kuolema sanoi ja näytti tiimalasia.

"Ei kukaan enää jaksa sinua katsoa, kun sekoat tuosta vielä enemmän", kuolema naurahti ivallisesti.
"Olen ehkä sekaisin, mutta haluan näyttää perheelleni, että minä selviän! Toivo, tule auttamaan!" Vilma huusi ja tarrasi tiimalasiin.

Toivo tuli lähemmäs ja purskahti itkuun tajutessaan, mistä oli kyse.
"Joko sinä Vilma lähdet suosiolla, tai sitten vien mukanani miehesi. Valitse itse", kuolema sanoi tylysti.
"E-ei! Ä-älä. Anna Toivon olla", Vilma pyysi ja kuolema hymyili tyytyväisenä.


"Ei vaimoni kuulu vielä kuolla! Minä olen sitäpaitasi häntä vanhempi ja rakastan Vilmaa!" Toivo itki ja yritti anoa armoa.
"Kaunista, mutta ei. Vilma lähtee mukaani", kuolema naurahti. Hän ilmeisesti nautti työstään.

"Noh älä nyt itke. Vaimosi aika on loppunut. Kiitä siitä, että sinulla sitä aikaa vielä on. Älä käytä sitä aikaa ikävöintiin!" Kuolema sanoi ja katosi paikalta, vieden Vilman mukanaan.

Toivo jäi seisomaan paikalleen ja itki. Itkusta ei meinannut tulla loppua, kun hän lopulta tajusi, että Vilmaa ei enää ole.
"Mitä täällä tapahtuu? Miksi te itkette?" Minttu kysyi ihmeissään saapuessaan huoneeseen.

Toivo halasi huoneeseen saapunutta Minttua.
"Mummisi on kuollut", Toivo sai sanottua. Onneksi hänellä oli vielä perhe <3

Lepää rauhassa Vilma ;< kolmannen sukupolven perijätär <3

Antero oli käpertynyt Netan kainaloon, eivätkä nuoret tienneet tapahtuneesta mitään.

Timon synttärit kuitenkin koittivat ja paikalla olivat vain juhlistamassa Toivo, Minttu ja Kielo. Tunnelma ei ollut mikään parhain syntymäpäivien viettoon.


Kaikesta huolimatta Timo kasvoi reippaaksi taaperoksi. Minttu purskahti itkuun, hän ei voinut enää pidätellä.
"Hienoa, hyvä poika", Toivo sanoi ja sai pienen hymyn hänkin kasvoilleen.

Antero oli edelleen huolissaan Netasta. Hän toivoi kovasti vaimonsa piristyvän ja näkevänsä tämän iloiset kasvot <3

Timo ei osannut surra ja hyvä niin. Risukasaankin paistaa vielä aurinko...

...ja tässä tapauksessa se aurinko taitaa olla pikku-Timo <3 :')

~~~~~~~~~~~~~~~~~
Noin, sainkin kuin sainkin sen julkaistua Ü
Mulla olis ollu Vilman varalle suunnitelma, liittyen tuohon masennukseen, mutta nainen päätti kuolla kupsahtaa ennenkuin ehti edes hevosenhäntää sanoa :/ No, ehkä joskus toiste sitte. Toivon, että piditte lukemastanne, vaikka teksti saattaa tökkiä...
Kommentoikaa ihmeessä! <3
Hyvää kesän alkua lukijani! :)

~Napu